Pelkoa ja inhoa Tallinnassa – Vergipäiväkirja

Olimme jossain Riihimäen tienoilla, kun päihteet alkoivat vaikuttaa. Minä ja henkilökohtainen lakineuvojani Hauska Bosasetä, tuo läski samoalainen, olimme matkalla kohti rentouttavaa paripäiväistä etelän getaway-kohde numero ykkösessä, Tallinnassa. Tarkoituksena oli tutustua heimokansamme rikkaaseen kulttuuriin, syödä ja juoda hyvin, uusien tuttavuuksien solmimista unohtamatta. Tiesimme kuitenkin molemmat, että jälkikäteen risteilystä olisi paljon muutakin kerrottavaa. Heti aamusta Hauska oli ilmestynyt ovelleni ostoslistan kanssa. Näemmä jo ennen SuperAlkoon pääsyä olisi pöllö-öljyä tankattava huolella. “Tulet huomaamaan, että joskus täytyy mennä liian pitkälle, koska muuallekaan ei voi mennä”, totesi Hauska minulle korkatessaan päivän ensimmäisen Mörkönsä ©.

Laivat, nuo ihmiskunnan rappion tiivistymät, elävät jäänteet antiikin Rooman irvokkaista juhlamenoista, on suunniteltu kestämään ihmiskuntaa sen alhaisimmassa olotilassa. Viking XPRS ja illan hemaiseva esiintyjä Marita Taavitsainen olivat kuitenkin ennenkuulumattoman kovilla BOSAn ottaessa elintilaa haltuun. Nopean Tax-Free-vierailun jälkeen kaikki velvollisuudet muistuttaa ihmistä olivat takanapäin, ja saatoimme siirtyä illan odotettuun antiin. Hupaisten tehtävärastien kiertäminen hyteissä lämmitti matkalaiset mielentilaltaan sopiviksi, samalla kun tuttavuuksia solmittiin ja risteilyhenkeä luotiin. Laivapoliisi ei hyttivierailuillaan ollut hyväntuulinen, mutta oma rappiotilamme salli meidän karistaa hänen moitteensa yltämme kuin hanhi vesipisarat selästään. Olimme tulleet löytämään sisäiset voimaeläimemme – illan aikana selvisi, että jokaisen voimaeläin oli sika.

Seuraava havahtuminen tapahtui väkivaltaisen huonoa suomea puhuvan laivasiivoojan tunkeutuessa hyttiimme hartiavoimin. Haalin käsiini irtaimistoa voidakseni tuon syöjättären karkottaa, mutta turhaan. Hauska ryömi esiin sängyn alta, valkoisen takkinsa rinnuksilla jotain, joka kieli tylyä tarinaansa edellisillan vaiheista: “henkilökohtaisena lakineuvojanasi suosittelen sinua kanavoimaan energiasi aluksesta pakenemiseen siivoojan pahoinpitelyn sijaan”, hän virkkoi ykskantaan. Mikäpä minä olen hänelle vastaan sanomaan, onhan kyseessä sentään kouluja käynyt tiedon pesä. Vaapuimme linja-autoon yllämme sarjakuvista tutut kiemurtelevat hajuviivat. Kuskimme Teppo, joka työvelvollisuudesta joutui todistamaan tätä degeneroitunutta paraatia, nosti kytkintä johdattaen meidät kohti yhä uusia kokemuksia.

Nopean aamiaisen jälkeen meidän oli aika tutkailla paremmin suosikkikaupunkiamme – Olympic -hotellin kattosauna olikin tähän ainoa oikea paikka. Tallinnaa parvekkeelta ihailtaessa kusi kihahti hattuun nopeammin kuin hotellin hissi 26. kerrokseen, mutta en antanut sen häiritä. Anteeksi voisin pyydellä myöhemminkin, täällä sitä huutoa ei kuulisi kukaan. Uima-altaan puolella yliopiston vaikutusvaltaisimmat opiskelijat pelasivat vedenalaista kivi-sakset-paperi -turnausta samalla kun puolet seurueestamme teki parhaansa pilatakseen paikallisten kuntouimareiden päivän. Katselin tilannetta kuin ulkona ruumiistani, ehkä jonkinlaisella astraalitasolla. Tällaista siis on kuolla, eikä välittää siitä paskaakaan.

SuperAlkossa BOSAbussi oli kuin kotonaan. Kuvittele viinalla marinoitu muurahaispesä, ja voitkin saada jonkinlaisen kuvan tuon hallitun kaaoksen luonteesta. Rahaa paloi ja Hauska allekirjoitti shekkejä väärillä nimillä oikeille henkilöille ranteet rutisten. Emme kuitenkaan voineet jäädä tuleen makaamaan, sillä sataman viinakaupat ovat tunnettua lepakkoaluetta. Lisäksi huitomiseni näytti huolestuttavan muita, ilmeisesti lepakoihin tottuneempia asiakkaita, joten Hauskan lainopillisesta suosituksesta siirryimme ravintola Beer Houseen. Tarjolla oli täydellinen kattaus lihapitoista ruokaa, isoja tuoppeja sekä reheväryntäisiä tarjoilijaneitoja kansallispuvuissaan. Laulut raikuivat ja hetken barbaarinen käytöksemme oli sosiaalisesti hyväksyttävää. Kun päivänvaloa ei näy, on omassa aikakapselissaan helppo pudottautua pois ympäröivästä maailmasta ja antaa virtausten kuljettaa ihmismielen puhtaan, suodattamattoman hedonismin alkulähteille.

Tallinna kuitenkin eli jatkuvasti, ja kaiken hyvän oli aikanaan loputtava. Hoipuimme bussiin kuin ensiaskeliaan ottava gaselli, vain siirtyäksemme kohti terminaalia. Hauskan ohjeesta matkaevääksi tuli otettua vielä puoli litraa vodkaa, joka ajoi minut lopullisesti yli laidan. Maailma pyöri ja minä sen mukana, enkä halunnutkaan yrittää pitää kiinni. Todellisuus mureni ympärilläni. Jäljellä oli vain äänten ja värien kakofonia. Haluaisin kyetä kertomaan paluumatkan vaiheista tarkemmin, mutta mieleni sumu ja pelko oikeudellisista seuraamuksista pakottavat minut vaikenemaan.

Vaikka lompakko tyhjänä, vatsa väärinpäin ja ohimoiden hirveä jomotus ovat risteilyn näennäinen saldo, en syytä Hauskaa Bosasetää, sillä hänenkaltaisensa sankarit ovat tässä maailmassa kuolevaa lajia. Maailma tarvitsee heitä, sillä ilman heitä elämä menettää hyvin nopeasti merkityksensä. Näinä epätoivon hetkinä on lohdullista tietää, että henkilöt voivat kaatua, mutta aate ei koskaan. Kun Hauska Sorin Klubille puutuessaan viimeisiksi sanoikseen kypäränsä sisältä mumisee “Kauan eläköön BOSA”, on sanoihin helppo yhtyä. Kauan eläköön BOSA.

– E. Laitila